Bussilla läpi pimeän Afrikan

Viikko sitten keskiviikkona (4.3.2015) kulutimme siis aikaa bussia odotellen Windhoekin keskustassa. Kävimme syömässä ostarilla ja herkuttelemassa kahvilassa, sekä ostimme parit matkamuistot. Meitähän vannotettiin olemaan bussipysäkillä ajoissa, joten rentouduimme bussiaseman viileässä odotushallissa tunnin verran ennen kuin pääsimme jonottamaan bussiin. Matkaseurana meillä oli täysi bussillinen paikallisia, vauvasta vaariin. Ensimmäisissä liikennevaloissa joihin pysähdyimme, kyytiin hyppäsi mukaan vielä mies, joka oli ilmeisesti ajanut bussin taksilla kiinni. ”Moottoritielle” päästyämme bussi joutui pysähtymään taas, sillä eteemme pysähtyi auto, josta nousi kyytiin nuori äiti pienen lapsensa kanssa. Meille alkoi hiipiä jo epätoivo, olemmeko me koskaan perillä, jos tyyppejä hyppää kyytiin tätä tahtia :D Ennen kuin matka saattoi kunnolla alkaa, meidän piti vielä käydä mittaamassa bussin paino, tai näin ainakin oletimme, että tapahtui..

Intercapen bussi oli aika samanlainen kuin Matkahuollon vastaavat autot Suomessa. Ilmastointi pelasi ja matkaviihdykettäkin tarjottiin! (perheystävällisiä elokuvia ja kristillisiä ohjelmia, kuten gospel-konsertin taltiointi, joista erityisesti Iina löysi viihdykettä Jonnan jo nukkuessa..) Kuskeina meillä oli ”professional”- eli ammattilaiset, joiden kytkimenkäytössä olisi kyllä ollut mielestämme parantamisen varaa, sen verran pahalta se kuulosti! Matkan alkuvaiheilla bussiemäntämme kehotti meitä kaikkia matkustajia osallistumaan rukoukseen: ”suojaa turvalliselle matkalle kauniin maamme läpi”…

Ensimmäisellä oikealla pysähdyspaikalla (kai?) linja-autoon tuli kaupustelija, joka myi jonkinlaisia chili-välipaloja. Mies ei suostunut poistumaan bussista, ennen kuin oli saanut kaiken hyödyn irti mahdollisista ostaja-ehdokkaista. Bussikuskit meinasivat jo hermostua ja uhkasivat jatkaa matkaa. Episodi kesti noin 20 min, kunnes mies lopulta suostui poistumaan ja bussimme pääsi jatkamaan matka.  Bussimatka jatkui ja jatkui illan hämärtyessä. Näimme alkumatkasta hienoja vuoristomaisemia ja Afrikan punaisena loistavan auringonlaskun. 10 tunnin matkalla pidimme yhden vartin mittaisen kahvi-ja vessatauon. Saimme nukuttua katkottaista unta, sillä tööttiä ei taaskaan säästelty, kun ohiteltiin rekkoja ja säikyteltiin eläimiä, joita laidunsi tien varsilla. Ohitimme satunnaisia kyliä ja kaupunkeja, joissa pysähdyimme säännöllisen epäsäännöllisesti. Huoltoasemilla oli miehiä päivystämässä ja lakaisemassa pihoja keskellä yötäkin, myös autoja liikkui tiellä yllättävän paljon. Afrikka ei nuku yölläkään, vaikka valoja ei pahemmin ole.

Jännitimme, osaammeko jäädä oikealla pysäkillä pois, mutta onneksi Ondangwaan menijöitä oli muitakin. Timo odotteli meitä Elgel-huoltoaseman pihassa ja vei meidät majapaikkaamme Felminin (Finnish Evangelical Lutheran Mission) guesthouseen. Pihalla törmäsimme, naisvartijaan, joka vartioi kotimme pihapiiriä aseen kanssa. Kello lähenteli jo puolta viittä aamuyöllä, kun pääsimme lopulta painamaan päämme omiin prinsessasänkyihimme (moskiittoverkot).

Torstai-aamuna heräsimme noin kahdeksan aikoihin ja ilmoitimme koululle, että olemme täällä. Sovimme, että lepäilemme päivän ja menemme tutustumaan kouluun (joka muuten näkyy kotitalomme oleskeluhuoneen ikkunasta). Shirley-opettaja tiesi myös kertoa, että rinkkamme ovat löytäneet perille Oniipaan! Viileän aamusuihkun jälkeen kävimme tervehtimässä Timon vaimoa Riittaa naapuritalossa, jonka jälkeen menimme hakemaan kadoksissa olleet rinkkamme tien toisella puolella olevasta Elcinin vierastalosta. Saimme osaksemme kummeksuvia katseita kyläläisiltä, kun kuljimme tienvartta pitkin hirviörinkkojemme kanssa tällä helteellä! Lyhyellä matkalla totesimme toisillemme ”että tämähän meni oikeestaan paremmin kuin hyvin”, sillä meidän ei tarvinnut raahata tavaroitamme mukana, vaan ne toimitettiin lentokentältä kotiovelle!

Linja-auton odottelu kului rattoisasti ristikoita täytellen..

Vaatimattomat matkatavaramme

Oma koti kullan kallis

Kotipihalla törmäsimme meme Ainaan, joka huolehtii talomme kunnossapidosta ja puutarhasta yhdessä toisen meme Ainan ja meme Hilman kanssa. Meidät on otettu avosylin vastaan ja tiedämme nyt että apua on tarvittaessa saatavilla. Rinkkojen purkamisen jälkeen (Olipa muuten ihanaa saada lisää vaatteita ja muut omat tavarat takaisin!) kävimme tervehtimässä naapurissa vielä pari viikkoa majailevia herttaisia suomalaisrouvia, jotka ovat täällä Afrikan Risti ry:n vapaaehtoisina. Heiltä saimme myös paljon tietoa ja vinkkejä siitä, miten Namibiassa eletään.

Äsken istuskelimme terassilla ja ihmettelimme takapihallamme vapaana laiduntavia lehmiä. Lehmäkammoisen Jonnan helpotukseksi, meidät ja sarvipäät erottaa suht tukeva aita. Hanasta tuleva vesi on täällä keittämisen jälkeen juotavaa eikä siinä mitään kummallista makuakaan ole!